Kyuu Eturautti

14.4.202414.4.2024

Amerikan fiiliksiä: mobiiliverkot ja pääsy nettiin

Perustuen toiveeseen X-viestipalvelussa, julkaisen lyhyen blogisarjan Amerikan fiiliksiä. Sisältö perustuu pääosin muistiinpanoihini matkasta Virginiaan ja lähialueille loppuvuodesta 2022, mutta osa on myös uudempaa. Tavoite on avata arkisia mielenmaisemia.

Tämän osan teemana on pääsy Internetiin. Sarja päättyy. Löydät linkit kaikkiin sarjan juttuihin ensimmäisestä osasta. Lähipäivinä avaan vielä keskustelun mahdollisesta jatkosta.

Niin huono että tulee Elisaa ikävä

En voi sanoa omaavani ainoaa positiivista sanaa esimerkiksi Elisan ns. asiakaspalvelusta tai ns. laadusta, mutta huomaan muuttavani standardejani nopeasti. Suomessa saat luvattoman tehokkaan 5G-mobiililiittymän noin 30 eurolla kuussa. Jenkeissä maksat samasta 95 dollaria kuussa, eikä se sisällä kuin pienen määrän dataliikennettä. Pari iltaa Netflixin tai Areenan äärellä ja limitti on täynnä. Kännykkää ja liittymää ei voi valita vapaasti kuin harvoissa tilanteissa, vaan useimmiten olet sidottu operaattorin valintaan. Prepaid sim-kortit kaupoista toimivat vain harvoissa puhelimissa, emmekä löytäneet tällä kertaa yhtään mallia joka toimisi Euroopasta tuoduissa puhelimissa. Yksi olisi toiminut, mutta se toimi vain yhdellä mobiilioperaattorilla, jonka kuuluvuus kohteessamme oli olematonta.

Siinä missä Suomessa voit kuvitella käyttäväsi kännykkää melko kivuttomasti melkein missä vaan, on ameriikan mailla tilanne toinen. Yhdessä kunnassa toimii yksi operaattori, kun kymmenen kilometrin päässä naapurikunnassa taas toinen. Monella on tämän vuoksi useampi kännykkä että heitä ylipäänsä saa kiinni. Jos joskus yksi osoittautuisi tarpeettomaksi, prosessi vanhan liittymän irtisanomiseen on melkoinen via dolorosa, jota pääsin seuraamaan. Automaattiset puhelinpalvelut yrittävät tunnistaa puheesta mitä haluat ja toteuttavat tämän noin nollan prosentin tarkkuudella. Lyhyesti sanottuna mobiilioperaattorit ovat kiistattoman kuninkaan paikalla, hintakilpailua ei käytännössä ole, viranomaisvalvonta puuttuu ja laatu on alle jokaisen riman. Mobiiliyhteyksissä Yhdysvaltoja voi kutsua täydelliseksi kehitysmaaksi.

Vaikeasti verkkoon

Kuten arvata saattaa, pysyvissä nettiyhteyksissä tilanne ei haja-asutusalueilla ole sen parempi. Valokuituverkkoja on vähän ja operaattorit lobbaavat mielettömillä summilla maakuntia ja osavaltioita kieltämään paikallisten verkkojen rakentamisen. Aina joskus paikallinen pieni yhteisö tässä kuitenkin onnistuu ja tuloksena on operaattoreille sietämätön tilanne: rajattomat, nopeat yhteydet Suomeen verrattuna vain kolminkertaisella hintaa. Yleisesti apuna käytetään satelliittioperaattoreita kuten perinteiset Viasat tai Hughesnet, Elon Muskin Starlink-järjestelmän toimiessa markkinahaastajana. Hieman alle satasesta lähtevät kuukausihintaiset satelliittiyhteydet riittävät nettivideoiden katseluun, mutta soveltuvat surkeasti etätyöhön tai pelaamiseen. Näitäkin koskevat datamäärien siirtorajat, joita ei Suomessa ole nähty vuosikymmeniin. Kivana bonuksena yhteys on erittäin sääriippuvaista, eli reilumman sadenkuuron sattuessa kannattaa kaivaa perinteinen kirja tai pelikortit (sekä usein myös kynttilä, sähköt ovat yhtä huonoja). Vertailun vuoksi, Suomessa saa kaupungissa nopeamman, rajattoman yhteyden yhä useammin osana vuokraa tai yhtiövastiketta, noin kymmenen euron reaalisella kuluvaikutuksella kuukaudessa. Haja-asutusalueilla vankemmatkin toiveet toteutuvat 30-50 euron kuukausimaksulla.

Asiaa on tutkittu hieman ja ounastelen että tutkitaan vastakin: laadukkaat verkkoyhteydet ovat tärkeä osa yhteiskunnan hyvinvointia. Pääsy tietoon kohtuullisella hintaa, tasa-arvoisesti myös vähävaraisemmille tarjottuna, auttaa yhteiskuntaa ylöspäin. Vaikka ongelma on paikallisesti tutkittu ja tiedostettu, ratkaisun toteutumisesta ei ole merkkiäkään. Kun lisää kalliiden yhteyksien päälle vielä laitteiden silmittömät kuukausivuokrat, markettien tuotevalikoiman katastrofaalisen laadun ja kaikenlaisten helppoheikkien yleisyyden, niin käsilläsi on kaamea suo. Yhdysvallat ei ole fiksusti verkossa ja putoaa yhä kauemmas Pohjoismaiden, Baltian maiden tai Etelä-Korean kaltaisten maiden tilasta, jääden jälkeen jopa digiyhteiskunnan seinään ajaneesta Saksasta.

Yhdysvaltain urbaaneilla alueilla tilanne on hieman parempi ja avoimien vierasverkkojen suuri määrä kompensoi ongelmia. On vaikea sanoa absoluuttisella tarkkuudella onko suurempi jakolinja USA:n ja muiden kehittyneiden maiden välillä, vai USA:n kaupunkien ja haja-asutusalueiden välillä. Sanoisin kuitenkin, että monet ongelmat ovat koko maan laajuisia. Keinotekoisesti ylläpidetyt monopolit, heikot standardit, korruptio ja päättäjien osaamattomuus muodostavat pirullisen yhtälön.

13.4.2024

Amerikan fiiliksiä: aseet

Tämän osan teema on aseet.

Kaupustelu, kerjääminen ja pyssyttely kielletty

Kun astun myymälän ovesta sisään, ovella tervehtii ensin kyltti. Löydät siitä aukioloajat, kiellon tuoda lemmikkejä sisälle, tupakointikiellon, sekä kohteliaan tekstin jossa pyydetään pitämään aseet piilossa kaupassa käynnin aikana. Voit olla melko varma että merkittävällä osalla ihmisistä löytyy pyssy joko taskusta tai vähintään auton hansikaslokerosta. Kavereiden kesken asiasta jutellessa kaveri nappaa pienen pistoolin taskustaan samalla vakavuudella kun suomalainen nappaisi käteensä nenäliinan. Se on aivan sama puhutaanko nuoresta miehestä vai eläkkeellä olevasta isoäidistä, ase napataan mukaan siinä missä housut jalkaan.

Vastoin yleistä mielikuvaa, pääosa paikallisista asetta kantavista on äärimmäisen vastuullista väkeä. He harjoittelevat aseenkäyttöä säännöllisesti, käyvät koulutuksissa ja pitävät pyssyn tehokkaasti piilossa. Se on kuin henkivakuutus, jota ei toivottavasti tarvitse koskaan käyttää. Voin ymmärtää heidän näkökulmaa, sillä poliiseja on harvassa, he ovat ylityöllistettyjä ja koko laitos toimii melko tehottomasti. Osa haastetta ovat eri poliisin hallintotasojen väliset haasteet. Paikalliseen, kunnan tai maakunnan poliisiin yleensä luotetaan, heidät tunnetaan ja he osallistuvat yhteisön toimintaan. Osavaltion poliisia sen sijaan pelätään, heillä on maine gestapohenkisinä pilkunviilaajina joiden valta perustuu luottamuksen sijaan pelkoon. Liittovaltion poliisi FBI on toki vielä oma tarinansa, mutta heidän osuus arjessa on pieni. FBI:stä puhutaan lähinnä siksi koska sen maine on ottanut melko paljon osumaa medioissa erinäisten poliittisten puliveivausten myötä.

Lähes jokainen pystyy referoimaan useitakin tarinoita, joissa turhaan odotettiin poliisia pitkät ajat. Vastaavia tarinoita on mediassakin paljon, mutta on hyvin vaikea tehdä niille faktantarkistusta. Vastaavasti on yhtä suuri määrä tarinoita, joissa ase on pysäyttänyt ryöstäjän tai raiskaajan. Erinäisistä väkivallan kokemuksista mainitsinkin jo aiemmassa osassa. Ehkä kuitenkin koskettavin tarinan muoto kuului useammaltakin naispuoliselta seniorilta. He eivät pidä aseista, eivät halua aseita, mutta ovat joutuneet asiaan kouluttautumaan ja aseen ostamaan. He eivät todellaan ilahdu asemasta mihin kokevat joutuneensa, mutta toisaalta uhka vanhuksiin kohdistuvasta väkivallasta painaa vaakakupissa vankemmin. Tässä kohtaa on hyvä taustoittaa, että jenkeissä kotona asutaan paljon vanhemmaksi ja sairaammaksi kuin Suomessa.

Keräilijöitä ja kepulikonsteja

Sitten hieman keräilyvietistä. Suomalainen mies voi saada ihmetystä sillä, että ladosta löytyy seitsemän kirvestä ja tusina puukkoa. Keräilyharrastuksensa kullakin ja jenkkilässä yhä useammalla keräilyn kohteena ovat aseet. Kyse ei ole millään muotoa tarpeesta vaan keräilyvietistä. Aseita pidetään kauniina, funktionaalisina, kiinnostavina esineinä joita esitellään vieraille siinä missä pikkuautoja, postimerkkejä tai Aalto-maljakoita. Suunnaton määrä opittua asetriviaa puolestaan voisi heijastua joidenkin suomalaisten himoon hankkia knoppitietoja urheiluyrityksistä tai niiden työntekijöistä. En aivan ymmärrä tarvetta pitää kaikkia aseita ladattuna, luulisi sen farkkutaskusta löytyvän pistoolin riittävän akuuttiin itsepuolustukseen. Yhtä kaikki, minulle ei ole koskaan tullut turvaton olo aseharrastajan luona vieraillessa, vaikka itse vihaan aseita.

Tietenkin Yhdysvallat tarvitsee jonkin asteen asereformia. Aseväkivalta on täysin mieletöntä, mutta en ole vakuuttunut että ongelman ydin on aseharrastajissa. Itse koen aseväkivallan olevan enemmänkin oire yhteiskunnan huonosta tilasta laajemmin. Osattomuus, toivottomuus, terveysongelmat ja velkavankeus ovat omiaan ajamaan ihmisiä väkivaltaisiin tekoihin. Tässä voisi katsoa vaikka Ruotsiin, joka kärsii massiivisesta aseväkivallan kiihtymisestä, vaikka aselait ovat mielettömän tiukkoja. Aselait kaipaavat toki jenkkilässä tiukennusta esim. terveystarkastusten osalta, mutta on turha kuvitella niiden olevan taikatemppu.

Totta puhuen, kun on tarpeeksi kauan seurannut maan uutisia, alan huomaamaan aselakien olevan lähinnä keino poliittiseen markkinointiin. Jos lupaat tiukennuksia, saat tietystä suuntaa hurraahuutoja ja jos vapautuksia, saat niitä toisaalta. Näillä puheilla ja pienillä rajoituksilla on paljon poliittista symboliarvoa. Tietenkin rajoitukset esimerkiksi sarjatuliaseiden saatavuudessa auttaisivat aseongelman kanssa tuntuvasti, mutta yhteiskuntaa sillä ei korjata. Jos eletään maassa missä henkilö saatetaan ampua kuoliaaksi taskurahojen takia, on turha kuvitella maailman paranevan parilla aselain hiomisella.

12.4.2024

Amerikan fiiliksiä: puoluepolitiikka

Tämän osan teema on puoluepolitiikka.

Puolueuskovaisuutta on vaihtelevasti

On vaikea kuvastaa miten paljon presidentti Bidenia vihataan suurten kaupunkien ulkopuolella. Katsoit sitten paikallista televisiota tai kuulit paikallisten tallaajien näkökulmaa, positiivista sanaa presidentistä on lähes mahdotonta löytää. Viha kohdistuu niin inflaatioon, kahtiajaon pahentamiseen, väkivaltaan, presidentin epäselviin puheisiin kuin hänen yleiseen etääntymiseen kansalaisten arjesta. On syytä korostaa, että tämä pätee myös demokraattien äänestäjiin. Tässä onkin yksi tärkeä näkökulma suomalaisille opittavaksi Yhdysvaltain politiikasta. Kun äänestetään kongressin vaaleissa tai paikallisissa vaaleissa, puolueen nimi jää taka-alalle. Paikallisisista vaalimainoksista ei löydä puolueen nimiä kuin pienellä jos silloinkaan. Paikalliset nimet ja paikalliset aiheet ovat yksinkertaisesti paljon tärkeämpiä.

Tavallaan tämän pitäisi olla meille aika simppeliä. Tarja Halonen keräsi kannatusta laajalti myös esimerkiksi Kokoomuksen kannattajilta ja Sauli Niinistö sai paljon demarien ääniä. Tiukka puolueuskovaisuus ei ole länsimaissa universaalia, ei Suomessa eikä Yhdysvalloissa. Presidentinvaaleissa aiheella on enemmän väliä, mutta muutoin pelikenttä on yllättävän avoin. Laajalti Suomen mediassa kerrotut jakolinjat ovat toki olemassa, mutta ne eivät kulje aivan 1:1 puolueiden välillä. Talosta voi löytyä pihalta Trumpin vaalimainos ja eteisestä MAGA-lippis, mutta senaattoriksi äänestetään demokraattia.

Jos kysyy aivan ruohonjuuritasolla mielipiteitä, siinä heijastellaan median narratiivia. Jos nyt ylipäänsä politiikkaa haluavat puhua, pääosa ihmisten kommenteista liittyy siihen miten huonosti jokin puolue tai poliitikko on asioita tehnyt. Ei se mitä oma ehdokas tai päättäjä tekee, vaan se mitä vastapuoli tekee väärin. Kehuja annetaan lähinnä historian poliitikoille, mutta nykyisistä ei kukaan ole pätevä. Ihmiset toivovat löytävänsä sen, jonka virheet eivät ärsytä niin paljoa. Edes pääosa vankimmista Trump-faneista ei anna hänelle täysiä pisteitä. Kehuvat siitä miten hän puhuu, mutta näkevät hänessä myös paljon virheitä.

Väliaika: termistöä

Pääosa vaalimainonnasta on todellakin vastapuolen mollaamista. Eräs mieleeni jäänyt oli republikaanien mainos, jossa demokraattien vastapuoli oli ”too liberal, too out of touch”. Demokraattien vasen laita tai heitä lähellä oleva media ei käytä heistä enää termiä ”liberal” vaan ”progressive”, joka on kieltämättä parempi termi. Silti liberaaliksi kutsuminen on tuttu republikaanien tapa kuvastaa demokraatteja halventavasti.

Toisaalta, jos ”liberal” on haukkumasana vasemmalle, sanana hyvin lähelle osuva ja samasta alkuperästä ammentava ”libertarian” (libertarismi) taas osuu oikeaan reunaa. Libertarismi on monen republikaaninkin, ainakin varauksin arvostama ajatusmalli. Jotta ei vieläkään olisi liian helppoa, klassinen amerikkalainen vapausaate ”liberty” – sekin samasta alkuperästä – taas on yleisesti kunnioitettu ja rakastettu ajatus. Eli kerrataanpa nyt vielä: liberalismi-sanan eri versioilla joko haukutaan vasemman laidan demokraatteja, kehutaan oikean laidan republikaaneja tai rakastetaan positiivista kansallismielisyyttä. Selkeää, eikö?

Jos vähänkin kaivat mitä asioita eri poliitikot ajavat, huomaat että loppuviimeksi vapauden aatteista ollaan kovin samaa mieltä. Niiden soveltaminen onkin sitten toinen asia. Tämä on termi, jota ei saa altistaa loogisella päättelykyvylle. Se on vähän kuin tamperelainen sanoo nääs-sitä ja nääs-tuota, tai savolainen joka sanoo ihan mitä vaan. Vapautta rakastetaan, vihataan, vaaditaan ja vastustetaan. Tätä oppii ymmärtämään ja käyttämään keskusteluissa, mutta korkeampi aivotoiminta kannattaa sammuttaa siksi aikaa. Muuten tulee päähän pipi.

Vastakkainasettelun sormi osoittaa valkoiseen taloon

Biden on pelannut julkisesti alati kovenevilla panoksilla, leimaten suuria kansanryhmiä kansan vihollisiksi, heijastellen demokraattipuolueen progressiivisemman laidan vaateita. Progressiiviset ovat pääosin ylemmän keskiluokan nuoria, jotka hakevat hieman enemmän vallankumousta kuin kehitystä. Progressiivisten kärkinimet omaavat melkoisen tehokkaat sometiimit, joiden myötä näkyvyys on huippua, eikä puolueen johto voi heitä unohtaa. On vaikea olla eri mieltä siitä että moni elementti yhteiskunnassa on mätä, mutta ajatus siitä että lähes kaikki ovat vihollisia on ikävä. Peiliin katsomisen paikkakin tulee: haukuimme Euroopassa laajalti George W. Bushin tapaa jakaa maailma kahtia sodassa terrorismia vastaan, mutta olemme hiljaa nyt Bidenin tehdessä samoin.

Tietenkään republikaanit eivät tarjoa mitään oikeita ratkaisuja asiaan yhtään sen paremmin, mutta he onnistuvat koskettamaan monen kansalaisen aiheita, ainakin silloin kun keskustelu ei ole pelkkiä trumpismeja tai vastapuolen ala-arvoista mollaamista. Demokraatit puhuvat juridiikan nyansseista, republikaanit arkisisista talousasioista. Demokraatit haluavat muuttaa maailmaa, republikaanit bensan hintaa. Toki paikallistasolla molemmilta löytyy paikallisia aiheita, mutta yhteiskunnan huipulla koko viestintäilmapiiri on jakautunut täysin eri näkökulmiin.

On surullista nähdä, että amerikkalainen ei-politiikka on löytänyt tiensä vanhallekin mantereelle. Oma fiilikseni on, että tulevaisuutta ei rakenneta kielloilla, estoilla, rajoituksilla ja haukuilla. Siinä kohtaa on aika sama mitä aatetta puolue edustaa. Politiikkaa ei ole jenkeissä koettu aikoihin enää mahdollisuuksien taiteeksi. Ei ole kaunista katsottavaa kun usko politiikkaan katoaa. Suomessa tätä uskoa vielä on, mutta se kaipaisi kovasti aimo pinon piristysruiskeita.

11.4.202411.4.2024

Amerikan fiiliksiä: hymyillään kun tavataan

Tämän osan teema on ihmisten kohtaaminen.

Ei hiljaisia kohtaamisia

Tampereella käy joskus ruokakaupassa niin, että myyjä toivottaa kassalla hyvää päivänjatkoa. Ihan joka vuosi ei näin toki käy ja onhan se suomalaisella melkoisen shokeeraava tilanne – jos et pakene pian, voi syntyä keskustelua. Vaikka jonkin verran aikaa elämästäni olen ameriikan mailla viettänyt, tähän täydelliseen eroon on niin vaikea tottua. Se on sama oletko ravintolassa, supermarketissa (Walmart), halpahallissa (Dollar General) tai viinakaupassa (ABC store), keskustelu kassamyyjän kanssa on oletusarvoista.

Vointeja kysellään ”hey, how you doin'” ja vastoin suomalaisiin virheellisesti opetettua etikettiä, tuohon ihan oikeasti tulee vastata paitsi kysymällä samoin, mutta myös kertomalla miten menee muutamalla sanalla. Juttu voi jatkua arjen fiilistelyihin, tuotesuosituksiin, ajankohtaisiin aiheisiin, mutta aniharvoin suomalaisten kestosuosikkiin eli säähän. Hyvästä palvelusta sopii myös antaa reippaasti kehuja. Palkka on huonoa ja työolot mitä sattuu, mutta ilmapiiri on rohkaisevaa. Lohtua vaikkapa perheen suruun saa jokaiselta myyjältä ja jopa muilta asiakkailta, eikä siin ole mitään teennäistä. Ihmiset haluavat jutella toisilleen, sillä he tietävät miten siitä on apua päivästä toiseen.

Mitenkä sitten itse pärjäsin? Huonosti, pakko myöntää. Olen pyrkinyt opettamaan itselleni sopivan kultaisen keskitien. Hymyilen ja tervehdin, mutta en oikein osaa keskusteluun hypätä. Koitan olla avulias ja aina poistuessa varustautua katsekontaktilla sekä hieman etelävaltioiden aksenttiin menevällä kiitoksella ”thank you ma’am”. Jos seurassa on tuttuja paikallisia, pyrin toki hyppäämään keskusteluun mukaan, mutta se on vaikeaa. Suomalaiset, pimeään yksinäisyyteen opetetut geenit eivät vain hanskaa tätä lajia, edes vuosien harjoituksella.

Dollarinkuva hymyssä

Vaikkakin uskon tervehtimiskulttuurin tulevan jostain syvemmältä, yksi osa ilmiötä tuntuu kukkarossa. Etenkin ravintolatyöntekijöillä pääosa palkasta voi tulla tippien kautta. Hyvä palvelu ei ole optio, vaan vaatimus jos on tarkoitus maksaa tässäkin kuussa sähkölasku. Tämä toimii epäsuorasti myös paikoissa joissa tippejä ei jaeta. Huonosta palvelusta annetaan välittömästi palautetta ja työpaikan voi menettää nopeasti pelkästään nyrpeän ilmeen vuoksi.

Kun mennään vähänkin erikoistavaraosastolle, kuten elektroniikkaan, on myyjillä selkeät käskyt myydä tiettyä tuotetta ja palvelua. Tämähän on sama Suomessakin, sillä erolla että Suomessa viranomainen älähtää sikailusta gigantille tuon tuosta. Sen sijaan Suomessa en näe myyjiä, joilla on selkeästikin moraalisia ongelmia edellisen kanssa. Jenkeissä törmää aika ajoin myyjään, joka viittoo vähän sivummalle etteivät muut kuule, ja kertoo rehellisesti jos joku suositeltu tuote on täysin surkea. Keveä ja kunnioittava small talk -pohjustus on yleensä edellytyksenä tälle.

Tämä on ihan villi spekulaatio mutta lopetettakoon siihen: myyjä ymmärtää ristiriidan sen kanssa mitä käsketään myymään ja sen kanssa, että hän tarvitsee positiivista palautetta pitääkseen työnsä. Moni laskelmoi, että parin dollarin provikan menetys on pienempi paha kuin työpaikan menetys. En silti kadehdi yhtään tätä valinnan vaikeutta.

P.S. Otsikkokuva ei nyt liity asiaan mutta ei löytynyt muutakaan joten kuvassa on naapurin Sierra. Vähä niinku siinä laulussa. Mutta eri Sierra. Tuo lava tuli lastattua muutaman kerran viime reissulla.

10.4.2024

Amerikan fiiliksiä: kauppa- (ja kalja)reissu

Tämän osan teema on kaupassa käynti ja kaupallisuus laajemminkin.

Kaoottista mutta siistiä

Kaupan alalla töitä tekevänä olen tottunut kiinnittämään alaan huomiota. Paikallisissa kaupoissa pyörivänä huomaan mielenkiintoisia eroja. Suurin peluri halki maan on Walmart, joka valikoimaltaan heijastuu Suomen Prismaan tai Citymarketiin. Totta puhuen komediasarja Superstore (Netflixissä) antaa yllättävän osuvan kuvan. Lopulta moni asia on samanlaista: kaupan omat halpamerkit jyräävät ja kiinalaista krääsää kannettaan koteihin tonneittain.

Se, mihin pistin silmää oli hyllyjen ja myymälöiden huono tila: metritolkulla tyhjiä hyllyjä siellä täällä, vaikka tavarasta sinänsä ei ole pulaa. Hyllytyksessä ei jokin toimi ainakaan sillä tasolla kun pitäisi. Ongelman näkee jokaisessa Walmartissa mutta kahta kovemmin halvemmissa kaupoissa, kuten Dollar General tai Dollar Tree, jotka vertaantuvat meidän halpahalleihin. Rullakot uusia tavaroita jäävät pitkin käytäviä estäen kulun, hintalaput ja tavarat ovat aivan eri paikoissa, lajittelussa on yhtä paljon järkeä kuin kepun aluepolitiikassa.

Perustason siivous sinänsä toimii. Lattiat pestään ja roskat viedään pois äärimmäisen säntillisesti. Vain Verizonin myymälässä (vrt. Elisa tai DNA kauppa) oli selvää merkkiä imuroinnin ja pölyjen pyyhinnän laiminlyönnistä. Kaikkialla muualla, ruokakaupasta kirjakauppaan ja ravintolasta huoltoasemaan oli perussiivous paljon Suomea paremmassa kunnossa. En tiedä onko tässä oudossa ristiriidassa siivouksen ja hyllyjen huolenpidon välissä jotain mitä pitäisi lukea rivien välistä, mutta silmään se pisti.

Kiintoisa outouden hetki löytyy kassalta. Maksukorttipäätteet ovat samojen merkkien kuin Suomessakin, mutta niissä on kaikissa iso kosketusnäyttö. Ravintoloissa kosketusnäytöltä voi valita tippiprosentin, muissa kaupoissa sillä valitaan minkä tason luottokortin etu- ja bonusohjelmaa käyttää. Järjestelmän haukkuminen monimutkaiseksi olisi räikeää vähättelyä. Etenkin pienemmissä kaupoissa luottokorttimaksu kuitataan yhä laajalti nimikirjoituksella, vaikka laite tukisi pin-koodeja. Pin-kyselyn voi korvata pyynnöstä nimmarilla melkein missä vaan. Kenties totutuista tavoista pääsee vaikeasti eroon.

Juodaan viinaa

Pari sanaa voisi mainita myös kauppojen alkoholimyynnistä. Virginian osavaltiossa aivan kaikki kaupat sekä huoltoasemat voivat myydä oluita ja viinejä vapaasti, siinä missä väkevämmät aineet myydään vain ABC-myymälöissä (löyhästi Alkoa vastaava; osavaltion omistama). Naapuriosavaltio Marylandissa ruokakaupat eivät saa myydä lainkaan edes olutta, tämä oikeus on ainoastaan valituilla erikoismyymälöillä. Alkoholin hinnat ja tuotevalikoimat näillä seuduin ovat isossa kuvassa melko samoilla vesillä Suomen kanssa, poikkeusten osuessa lähinnä viineihin.

Jos haluat halpaa viiniä, saat äärimmäisen makeaa kalifornialaista tusinatököttiä jota ei juo savolainenkaan. Jos haluat päästä suomalaisen kympin viinin tasolle, varaudu maksamaan putelista pari-kolmekymppiä. Älä myöskään hämäänny kuohuviinien kanssa, sillä termi champagne tarkoittaa yleensä kaikkea kuohuviiniä, eikä ranskalaisesta nimisuojasta paljoa piitata. Viimeinen viinitrivia olkoon se, että lähialueiden paras viinivalikoima löytyi huoltoasemalta. Joidenkin Exxonin (Esso) asemien yhteydestä löytyvä Wine Rack -myymälä tarjosi sekä laatua, valikoimaa että myyjältä osaamista. Silti mikä tahansa Suomen Alko voittaisi kisan mennen tullen.

Oluen puolelta triviana mainittakoon että kaikki olut myydään kylmästä, paitsi aivan isoimmat 24-packit. Yksittäisputelia tai tölkkiä on vaikea löytää, kylmästä löytyvä neljän pullon pakki on useimmiten pienin hankittavissa oleva. Yksi pieni olutkauppa Marylandissa kauppasi yksittäisiä tölkkejä, joskin litran vetoisia. Ei hätää, en koskenut Budweiseriin, sen verran olin jo oppinut. Vanhasta muistista nappasin miedon Michelob Ultran, joka meni kivasti pizzan kanssa mutta sellaisenaan oli melkoista lapparia.

Paperien esittämiseen kannattaa varautua. Joissain myymälöissä ja tilanteissa jokaisesta alkoholimyynnistä kirjataan henkilön ja henkilökortin tiedot kassajärjestelmään. Laki hyväksyy ulkomaiset passit ja tämä sisältyy alkoholimyynnin koulutukseen. Koska niitä tulee harvoin vastaan sivukylillä, moni myyjä oli ymmällään. Onneksi paikallinen matkaseuralaiseni oli käynyt saman koulutuksen ja muistutti. Olisi ollut kauheaa katsoa paikallista televisiota selvin päin.

Katsotaan mainoksia

Virginian osavaltiossa ajatellaan lapsia. Tupakan tai alkoholin mainoksia ei saa enää olla tien vieressä. Paitsi tietenkin jos kyse on kaupasta tai huoltoasemasta, jolloin tuttujen tupakkamerkien logot ovat metrin levyisinä, alla päivän hinta. Joidenkin bensa-asemien hintataulussa on kaksi kohtaa, joista ylimmässä on hinnoiteltu polttoaineet ja alemmassa tupakat. Tämä esimerkki tiivistää aika lailla muutenkin rajoituksia: kaikki on pahaa, paitsi jos se on kaupallista niin sitten se on ihan okei.

Jos katson tyypillistä uutiskanavaa (esim. demokraattien NBC tai republikaanien Fox) tunnin verran, siitä on noin puolet mainoksia. Jos lajittelen mainokset osiin, yleisimpiä mainosaiheita ovat lääkkeet, juristipalvelut sekä pikavipit. Lääkemainoksissa on moraalistandardi suunnilleen yhtä korkealla kuin putinin hyökkäyssodassa ja juristipalveluissa vähän alempana. Pikavipit ovat samaa sontaa maailmankolkasta toiseen. Aina joskus ilahtuu huomatessaan lähes viattoman oloisen mainoksen vaikkapa jugurtista tai petivaatteista. Mainoksia on paljon ja ne puhuvat täyttä puutaheinää, kuitaten vastuut näyttämällä sekunnin ajan ruudun täydeltä pientä printtiä ehdoista ja varoituksista.

Ei meillä tietenkään Suomessa mitään suurta varaa ole puhua. Leijonaosa mainoksista Suomessakin valehtelee, mutta sentäs aina joskus markkinaoikeus voi ärähtää. Lisäksi opin arvostamaan suomalaisia lääkemainosten rajoituksia. Jenkeissä lähes kaikki pyritään medikalisoimaan ja joka maailman asiaan löytyy lääke – tai jos ei lääkettä, ainakin tapa haastaa liittovaltio oikeuteen sen aiheuttamisesta. TV-mainoksissa on parannettu mm. astma, muistisairaudet sekä jokainen mahdollinen tuki- ja liikuntaelinsairaus. Kaikkeen on pilleri.

9.4.2024

Amerikan fiiliksiä: kaukainen Ukraina

Tämän osan teema on Ukraina-tuntemus.

Kaukainen ja sotkuinen

Sota Ukrainassa ei ole koskaan ollut kovinkaan suuren luokan uutinen Yhdysvalloissa. Uutiskanavia plärätessä aiheesta kyllä mainitaan ja tehdään minuutin pätkiä niin liberaalimman puoleisilla kanavilla (NBC, CNN) kuin konservatiivimedioissakin (Fox News). Liberaalimediat tyytyvät kertomaan mitä tapahtuu, siinä missä konservatiivimediat kritisoivat vielä 2022-2023 Bidenia liian hitaasta aseavun antamisesta. ”Jos olisimme antaneet kunnon apua heti, olisi sota jo ohi” oli tuolloin yleisin näkökulma konservatiivileirissä. Kuten tiedämme, sittemmin Trump palasi valokeilaan ja änkyräleirin sanoma on muuttunut toivottomammaksi. Reilu vuosi sitten merkit tästä olivat kuitenkin jo ilmassa.

Maailmasta kiinnostuneet paikalliset euraavat aihetta, mutta minun oli julmetun vaikea saada heistä irti mitään kovinkaan väkevää näkökulmaa. Jos joku laajalti pätevä paikallisten yleisfiilis vaikkapa Venäjästä pitäisi sanoa, se on etäisen neutraali. He eivät juuri tunne Venäjää, välitä siitä tai ajattele siitä mitään suuntaan tai toiseen.

Tämän olen kuullut ennenkin

Eräs maailmaa erittäin laajalti kiertänyt eläkeläismies halusi keskustella aiheesta enemmän. Hän olisi tullut erään suomalaisen kohudosentin kanssa todella hyvin juttuun. Hän ei pitänyt Naton laajentumisesta. Hän kertoi Donbasin asukkaiden kärsineen Ukrainan kansanmurhasta vuosien ajan, kunnes heidän oli pakko pyytää Venäjältä vihdoin apua. En lähtenyt väittelemään suoraan, mutta haastoin hieman näkökulmia. Hän oli valmis myöntämään että Venäjälläkään ei asiat ole hyvin, heidän armeija tai yhteiskunta ei ole hääppöisiä, eli kentällä oli tavallaan kaksi paskiaista.

Hänellä oli iso litania esimerkkejä Ukrainan fasistihallinnosta, pitkälti siteeraten Azov-rykmenttiin liitettyjä enemmän ja vähemmän todenmukaisia kertomuksia. Hän pystyi seikkaperäisesti selittämään miten kahden prosentin kannatusta omaava joukko pystyy ruohonjuuritasolla tehokkaasti eliminoimaan venäläistaustaisten identiteetin, oikeuden omaan kieleen, kouluun ja niin edelleen. Yllättäen hän kehui EU:ta muistuttaessaan että juuri tämän fasistijoukon takia EU ei suostunut ottamaan Ukrainaa jäseneksi.

Toisenlaisenkin Venäjä-kulman sain kuulla. Eräs keski-ikäinen mieshenkilö osoitti syvää surua Venäjän kansalaisyhteiskunnan tilasta. Hänen kulmansa lähti uskonnosta, sillä hän kuului jehovantodistajiin ja toimi yhteisössä paikallisena aktiivina. Venäjän Kuten heidän ryhmässä usein, hänkään ei ollut halukas ottamaan kantoja politiikasta yleisesti muutoin.

Huhut riittävät

Näistä keskusteluista pystyi ottamaan irti saman mikä pätee laajalti ympäri maailman. Kun perinteiseen mediaan ei ole luottamusta, saavat monet henkilöt juttujensa lähteet sosiaalisesta mediasta. Sillä ei ole sitten väliä missä päin näiden propagandistien yleisö on. Yhdysvaltojen liittovaltion sietäisi ehkä olla aiheesta hieman enemmän huolissaan, sillä laajalti levitessään tällaisella propagandalla voi olla tuhoisia vaikutuksia maan ulkopoliittiseen asemaan.

Vaan kuten olemme huomanneet, huolet valheista eivät päättäjiä paljoa heilauta. Soppa on tosi sakea: toisaalta ulkopolitiikka ei kiinnosta äänestäjiä, joten ei paljoa poliitikkojakaan. Tällöin päättäjät eivät ohjaa keskustelua ja kaikki tila jää venäjän propagandakoneistolle, jolla on kissanpäivät. Opportunistit ja populistit ovat kernaasti siinä operaatiossa hyödyllisiä idiootteja. Jos päättäjä koittaisi puhua heitä vastaan, häntä haukuttaisiin siitä ettei keskity tärkeämpiin asioihin. Oi ja voi.

8.4.202414.4.2024

Amerikan fiiliksiä: väkivallan pelko

Aloitan lyhyen sarjan Amerikan fiiliksiä, kun sitä X-viestipalvelussa toivottiin. Sisältö perustuu pääosin muistiinpanoihini matkasta Virginiaan ja lähialueille loppuvuodesta 2022, mutta osa on myös uudempaa. Tavoite on avata arkisia mielenmaisemia.

Ensimmäisen osan teema on väkivalta. Yhteensä osia tulee noin puoli tusinaa, pyrin julkaisemaan päivittäin. Toistaiseksi julkaistuja muita osia ovat Osa 2: Ukraina, Osa 3: Kauppareissu, Osa 4: Hymyillään kun tavataan, Osa 5: Puoluepolitiikka, Osa 6: Aseet ja viimeisenä Osa 7: Mobiiliverkot ja nettiin pääsy.

Tee hyvää koska voit

Eräs hotellimme siivoojista oli keski-ikäinen tummaihoinen nainen. Hän toi mieleeni kaikki ne sympaattiset hahmot elokuvista kuten vaikkapa Blues Brothers. Kun hänellä oli hetki aikaa, hän tuli hotellin pihalle poimimaan tupakantumppeja. Se ei ollut osa hänen työnkuvaa, mutta hänelle oli tärkeää että paikat näyttävät siisteiltä. Hän siteerasi omin sanoin kultaista sääntöä jatkuvasti: tee hyvää toisille koska voit, ilman mitään sen isompaa sanomaa. Selvästi tämä kantoi myös työnteon laatuun, sillä siivouksen jälki oli jotain mistä useampikin suomalainen hotelli voisi ottaa mallia.

Tauolla jutellessamme hänen kanssa tuli ilmi, miten hän huomaa yhteiskunnan menevän huonommaksi. Paitsi että väkivalta lisääntyy, se muuttuu yhä absurdimmaksi. Se ei tarvitse enää mitään syytä. Ihminen voidaan ampua kuoliaaksi muutaman kolikon vuoksi. Hän kertoi jutelleensa Chicagosta tulleen hotellivieraan kanssa, joka pelästyi siivoojan ystävällistä tervehdystä. Pian keskustelussa selvisi, että Chicagossa jopa tervehtiminen voi johtaa väkivaltaan. Osattomuus on niin absoluuttista.

Hänen ajatuksensa ongelman ratkaisemiseen oli tosin ehkäpä tuimemmasta päästä. Hän ehdotti, että jokainen toisen ihmisen tappanut pitäisi tappaa myös, Hammurabin lain malliin. Vankien hyvä kohtelu ja suuri määrä vievät hurjasti verorahoja, joita hän kokee maksavansa jo nyt aivan liikaa. Hän uskoi tiukempien rangaistusten ratkaisevan ongelman tehokkaasti.

Pelkoa vai pohdiskelua?

En tietenkään lähtenyt hänen kanssa kiistelemään, mutta pohdin asiaa jälkikäteen. Rangaistusten koventaminen on iso poliittinen keskustelunaihe täällä. Republikaanit pitävät aihetta yllä jatkuvasti, sekä luvaten kovempia rangaistuksia että tehden kovaa pilkkaa demokraateista jotka päästävät väkivaltarikolliset liian vähällä. Matkani aikana uutiset kertoivat jatkuvasti useita ihmisiä murhanneesta miehestä, joka oli juuri vapautettu ennenaikaisesti vankilasta syyllistyttyään murhan yritykseen. Poliittiset broilerit ja ehdokkaat tarttuivat aiheeseen kiinni hanakasti, eivätkä jaksaneet olla muistuttamatta ketkä päättäjät olivat kevennettyjen rangaistusten ja armahdusten takana.

Jos tästä pitäisi jokin yksi aihe ottaa, sanoisin että väkivallan pelko ja osattomuuden huoli ovat vahvoja, mutta vielä vahvempi on pelko yhteisöllisyyden menetyksestä. Rikollisuus nähdään ongelman ytimessä, mutta muita aiheita ei laajemmin käsitellä. Suomessa puhutaan rikosseuraamusjärjestelmän toimivuudesta liian vähän, mutta Atlantin toisella puolella ei edes sen vertaa.

3.4.2024

Liberalismia annetaan ja otetaan

Inspiroiduin Jyrki Vainion haastattelusta ja siinä referoiduista Jari Ernroothin näkökulmista liberalismiin. Tässäpä aihe, jota on moni pohtinut, allekirjoittanut myös, tulematta absoluuttiseen totuuteen. Keskustelu jatkukoon ja tänään käyn sitä vertailemalla liberalismin antamista ja ottamista.

Ensin on tarve, halu tai pyyntö

Ensin jonkun on täytynyt haluta vapautta, oli se sitten luokkayhteiskunnasta, orjuudesta, tai mistä vaan. Jonkun on täytynyt myydä ajatus tarpeeksi monelle. Joskus se on vaatinut kansalaistottelemattomuutta, joskus älyllistä argumentointia, joskus palopuheita, joskus inspiraatiota, usein kaikkia näistä ja muutakin. Aina on ollut muutosvastarintaa, joka on pitänyt myös käsitellä.

Länsimaisen liberalismin voittokulun voidaan sanoa matkanneen 1700-luvun alkupuolilta 1900-luvun loppuun asti. Eri kansanryhmille annettiin vapauksia, usein poistamalla erottelevia rajoituksia. Aitoja kaadettiin, mutta ei useimmiten kenenkään niskaan. Annettujen vapauksien hyöty nähtiin myös: nainen tai tummaihoinen aktiivisena osana yhteiskuntaa työstä politiikkaan oli yhteiskunnalle lukuisilla tavoilla melkoinen etu verrattuna rajoituksiin. Kauppa kävi ja tiede kukoisti. Perusajatus oli nimenomaan vapauksien antaminen, ilman että niitä otettiin toisilta samalla pois.

Kelaus tähän päivään

Se, mitä tänä päivänä liberalismiksi mediat väittävät, ei ole enää antamista, vaan ottamista, eikä haeta oikeuksia vaan etuoikeuksia. Väittäisin melkein että koko asian ydin on nimenomaan siinä, että joltain toiselta pitää ottaa. Jonkin asteen Robin Hood -filosofia lienee pohjalla, mutta sen kollektivisoiminen on saanut meidät yksinkertaisesti typeriksi.

Tämän näkee pienistä, pöhköistä asioista. Ei päästetä bussissa viereen istumaan. Ei seisota rullaportaissa oikealla. Ei väistetä koiran kanssa vastaantulevaa. Ei avata ovea – eikä taatusti yritetä hyväksyä toisen oikeutta mielipiteeseen.

Ongelma nivoutuu osin identiteettipoliittiseen ajatteluun, vaikka onkin erillinen. Vaaditaan tummaihoisille etuoikeuksia, koska historiassa monia heistä on riistetty julmasti. Uusintapainos Hammurabin laista? Se, mitä yhdelle annetaan pitää ottaa pois toiselta. Lemmikkien tulo lähes joka kauppaan ajaa pois allergikot, mutta ei se mitään, koska tämä oikeus OTETAAN! Kännykän räplääminen niin lasten koulutunneilla kuin aikuisten kokouksissakin ehkä tuhoaa opetuksen ja keskustelun muilta, mutta tämä oikeus OTETAAN! Oikeus loukkaantua jokaisesta mielipiteestä verisesti ja vaatia sääliä sekä somevainoa OTETAAN! Se on aina toiselta, useimmiten monilta toisilta pois.

Kaikkea tätä kutsutaan liberalismiksi, ainakin jos ns. älyköiltä tai ns. vapaalta medialta kysytään. Sana tulee latinan kielen vapauden termistä. Mitä vapautta on ottaa toiselta pois jotain pelkästään röyhkeimmän oikeudella?

Minä rakastan liberalismia joka antaa laajoja oikeuksia sekä ylläpitää niiden tueksi kohtuullisia sekä tasapuolisia velvollisuuksia. Ajattele, kirjoita, piirrä, sävellä, lausu ja tee kuten haluat, käytä annettua vapautta vapaasti kunhan et sen tekemiseksi ota toiselta pois. Vapauden antaminen on kaunista ja se johtaa kauniisiin asioihin. Vapauden ottaminen – tai siis riistäminen – ei ole. Se suunta on käännettävä.

Hyvä ensiaskel voisi olla sanakirjan tarkastaminen. Edellä kuvattu ei ole liberalismia. Se on totalitarismia.

1.4.2024

Kaipaan Venäjää

On aivan sama haluanko Venäjän naapuriksemme vai en. Siinä se on huomenna missä eilenkin. Sen sijaan oma mieleni voi kehittyä tästä päivästä huomiseen, jos sen sille suon.

En ole lainkaan sokea Venäjän julmalle hyökkäykselle Ukrainaan. En ole sokea Georgialle, Tsetsenialle, Afghanistanille, Tsekkoslovakialle, Unkarille, Virolle, Latvialle, Liettualle, Puolalle, Armenialle tai Azerbaidzanille, enkä maamme historialle, en sodalle jonka myötä isäni joutui sotalapsena pakenemaan, samalla kun hänen isänsä haavoittui rintamalla.

En myöskään ole sokea tuttavilleni, joiden ainoa synti on omata venäläiset sukujuuret. Keskivertosuomalainen itkee ja suuttuu Ukrainan tilanteelle samalla kun hän ei tiedä mitä tekisi. Pyytääkö anteeksi sitä että on olemassa? Piilottaako olemassaolonsa? Vaimentaako surunsa rajan toiselle puolelle jääneille sukulaisille, joita ei juuri pääse näkemään ja kun pääsee, kohtaaminen on vain vihaa, vuosikausien propagandan räjähtämistä illallispöydän ääreen?

Minä kaipaan, niin syvästi kaipaan Venäjää, joka olisi ratkaisu tähän. Venäjää, joka olisi vihdoin sinut historiansa kanssa ja yhtä valmis katsomaan tulevaisuuteen kirkkain silmin. Venäjää, joka olisi vahva tieteellä, taiteella, ihmisillä ja luonnonvaroillaan eikä vain vihalla. Venäjää, josta ihminen voisi ylpeästi kertoa olevansa kotoisin kenelle vaan. Venäjää, josta keskustelu päätyisi musiikkiin, ruoanlaittoon ja luontoon.

Minä kaipaan Venäjää, joka esiintyisi useimmissa uutisissa lähinnä sääennusteen sivulauseessa.

Minä kaipaan Venäjää, jonka taiteesta saisi nauttia julkisesti, joutumatta viharyöpyn kohteeksi.

Minä kaipaan Venäjää, josta tuttavani voisi kertoa mukavia tarinoita ja iloisia kohtaamisia.

Minä kaipaan Venäjää, josta saa pitää tai olla pitämättä perustein, joihin ei liity sota ja kärsimys.

Minä kaipaan Venäjää, josta tullaan rajojen yli naapurimaihin viihtymään, oppimaan ja kohtaamaan, ei tappamaan.

Minä kaipaan.

En ole ensimmäinen joka tätä kaipaa. Tiedän monen odottaneen sitä syntymästä hautaan, turhaan. Ehkä minunkin on turha odottaa.

Vaan jos en kaipaa, toivo ja usko, miksi edes elää huomiseen jos se on jo kirjoitettu?

Kaipuu voi olla turhaa, mutta siitä huolimatta niin tärkeää.

Kun pimeys on suurimmillaan, pieninkin toivon kipinä on kirkas kuin aurinko.

Vaan kun sen kipinän joskus näemme, uskallammeko suojella sitä?

Tuleeko se päivä, jolloin toivon voitosta päätetäänkin tällä puolen rajaa?

Sitä päivää ja sitä oikeaa valintaa minä kaipaan.

Sitä venäjää minä kaipaan.

16.3.2024

Kemikaaleja, haittaohjelmia ja idiotismia

Leikitelläänpä hetki ajatusleikkejä.

Oleta skenaario: vieras valtio tuo suomalaisiin kouluihin lapsille ilmaiseksi jaettavan kemikaalin, joka tekee heistä levottomia, vihaisia, väkivaltaisia, tyhmiä, lukutaidottomia, sekä heikentää heidän sosiaalisia suhteita, vie yöunet ja lisää itsemurhia. Mitä viranomaiset tekevät?

Huomioiden mikä määrä muuntohuumeita on kielletty hetkessä ja mille monelle muulle aineelle on laitettu rajoituksia, lienee aika sanottua että em. kaltainen kemikaali saisi porttikiellon tuossa tuokiossa. Menisiköhän kuukauttakaan?

Entäpä jos se ei olekaan kemikaali, vaan kännykkäohjelmisto? Samat vaikutukset. Todistettu kerta toisensa jälkeen. Päälle vielä lasten yksityiselämän vakoilu, heidän usuttaminen vihollisvallan vakoojiksi ja muuta kivaa. Noh, tässä kohtaa valtio on sitä mieltä että keskitytäänpä mielummin olutveron laskuun. Onneksi on EU, he ovat sitä mieltä että parempi keskittyä mehupurkkien korkkeihin. Mistä lähtien tunarointi on ollut olympialaji?

Olemmeko vain idiootteja?

Kyllä olemme, mutta perustelen sentäs. Kemikaaleja on helppo vihata. Kannabis on tästä hyvä esimerkki. Haitatonhan se ei tietenkään ole, mutta edes keskustelu sen sääntelystä ja kontrollista on useimmiten mahdotonta edes terveysammattilaisten osalta, koska se on kemikaali. Reaktiomme siihen on suhteetonta. Jopa [vihaamasi kansanedustajan nimi] käytti puoli tuntia kemian kokeita edeltävänä iltana asian vilkaisuun säälivitosen saadakseen. Siksi hän tietää että kemikaalit voivat tappaa. Pintaa syvempää tietotekniikkaa, psykologiaa, informaatiosodankäyntiä tai Kiinan valtion globaaleja tavoitteita sen sijaan ei tarvinnut opiskella.

Lopputulosten katsominen olisi mielestäni älykkäämpää. Juuri nyt väännämme hallituksen työelämäpykälistä. Niitä on vino pino, ja olen siinä käsityksessä että osalle niistä on tutkittuja perusteita, osalle ei. Tavoillemme uskollisena keskimäärin joko kannatamme tai vastustamme niitä kaikkia.

Samaa voisi sanoa alemmallakin tasolla. Katsokaa potilastietojärjestelmiä, katsokaa apottia. Aivan kuten tiktokista ammattilaiset varoittivat vuosikausia sitten, niin he varoittivat myös toistuvasti ja perustellusti hyvin pitkän aikaa ennen apotin sopimuspapereiden signeerausta. Tähän lienee parikin selitystä. Yksi on todellakin se, että päättäjiltä puuttuu riittävä (joskus jopa perustason) tietotekniikan ymmärrys. Pahempi osa ongelmaa on jo vuosikymmeniä maamme johdossa kylvetty ajatus, että tietotekniikan ammattilaiset ovat vain haisevia nörttejä, joilla on anarkistinen maailmankuva ja hullu mielikuvitus, mutta ei kykyä nähdä maailmaa. Kun jopa ministerit saavat herjata kokonaisia ammattikuntia vapaasti vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen, kyllä tuo tarttuu.

Isolla pensselillä maalaten: Psykologisesti on helppo selittää, miksi valitsemme oikopolun. Vaistot riittävät pitkälle ja siitä eteenpäin riittää kun juoksee omiensa mukana, laput tiukasti silmillä. Jos joukkoon tulee jotain mitä emme ymmärrä, on turvallisempaa vain olla puhumatta siitä.

Pahanteko sallittua, jos keinoista sovitaan

Tulos kuitenkin on, että hyväksymme käytännössä rajattoman määrän pahuutta lopputuloksena, jos se metodi tähän pahuuteen ei tartu suodattimiimme. Vastaavasti vastustamme pienintäkin, tai jopa olematonta haitantekijää, jos sen metodi puolestaan menee siihen luokkaan jota olemme oppineet vihaamaan.

Ehkäpä olemme idiootteja, mutta haastakaamme itseämme: pystymme parempaan.